Arrivederci, Italia! LOMATUNNELMIA osa 1

Kuulokkeissa soi Milanon Radio Classica ja elämäniloinen italian kieli, kun palaan mielessäni noihin huolettomiin, tapahtumarikkaisiin päiviin siellä.
Ikävöin laiskoja, auringonpaahteisia aamuja omalla terassilla, viiniviljelysten yläpuolella, kun viereisen luostarikirkon kello lyö turvallisen säännöllisesti aikaa ja minä siemailen aamuteetäni italiaa opiskellen. Fragola on mansikka ja Lombardiassa se maistuu erityisen makealta. Radiossa soi Boccherinin menuetti lintujen viserryksen lomassa. Mielessä ei sen suurempaa pulmaa, kuin pohdiskelut siitä, mihin tänään suuntaisi Vespallaan.

Maalla idyllisesti viinipeltojen keskellä asuminen tuotti aluksi vähän pulmaa, kun olimme ilman kulkuneuvoa julkisen liikenteen varassa (myöhemmin saimme skootterin käyttöömme). Lyhin reitti bussipysäkille kulki neljättä kilometriä liejuista kiemurtelevaa kinttupolkua pitkin korkealla viidakkomaisen kukkulan päällä. Polusta selvittyämme, oli käsillä pienehkö ongelma; unohdimme, että rakkaat italialaiset ystävämme siestailevat meidän päivän aktiivisimman ajan, eikä bussilippuja myydä ihan missä vain, eikä varsinkaan busseissa.

Eräässä kylässä kysyimme taas lipunmyyntipaikan sijaintia. Vanhempi naisihminen ei tainnut ymmärtää, sillä kysymystämme seurasi temperamentikas italiankielinen esitys siitä, miten kaamea myrskysade vei viime yönä ikkunalta kukkaruukut (samainen kova sade uiskenteli keittiöömme oven alta, sekä katon kautta sänkyni jalkopäähän). Naureskeltuamme aikamme tälle, me sissit päätimme näyttää, mistä meidät on tehty ja kävelimme keskellä kuuminta päivää kylästä toiseen, eikä ihan hitaasti käveltykään. Hymyilin hieman siestailijoille, kunnes toiseksi viimeisenä päivänä esitin taas sisukasta kuumasti porottavan auringon alla ilman päähinettä ja minuun iski jonkinmoinen lämpöhalvaus. Ylpeys käy lankeemukseen edellä ja niin edelleen. Siesta on ihan hyvä juttu! Lopulta emme matkustaneet kertaakaan paikallisbussilla, pääasiassa siksi, ettei mikään odottamistamme ilmaantunut paikalle. Juna sen sijaan oli luottamuksemme arvoinen ja kulki kutakuinkin yhtä varmasti kuin VR. Laivaliikenteen toimivuuteen olimme melko tyytyväisiä, sen minkä sitä testasimme, taksikyytiin myöskin. Omatoimireissumme pohjois-Italiaan ja asuminen vuokratalossa paikallisten keskellä oli fyysisesti vaativa ja työläs, mutta todella hieno ja ikimuistoinen matka kaikkine kokemuksineen. Italiaan palaamme varmasti!

Mapellon asemalla, siestalla olevan kahvilan takapihalla, oli ränsistynyt, karunkaunis pieni karppilampi puutarhan kätköissä. Sateen jälkeen ilma oli kostea ja kuuma, ja jokin paikan tunnelmassa lumosi minut niin, etten olisi halunnut junan tulevan ollenkaan.

Päivän paras hetki oli aina kuitenkin se, kun Vespa lähti kiipeämään päristen kukkulan rinnettä ylös "omaan kotiin", illan jo hämärtyessä. Kaskaat sirittivät äänekkäästi ja lepakot lentelivät yli ihan läheltä päätä, kuin haluten ajaa päiväeläjät sisätiloihin.

Kuulokkeissa soi Milanon Radio Classica ja elämäniloinen italian kieli, kun palaan mielessäni noihin huolettomiin, tapahtumarikkaisiin päiviin siellä.
Ikävöin laiskoja, auringonpaahteisia aamuja omalla terassilla, viiniviljelysten yläpuolella, kun viereisen luostarikirkon kello lyö turvallisen säännöllisesti aikaa ja minä siemailen aamuteetäni italiaa opiskellen. Fragola on mansikka ja Lombardiassa se maistuu erityisen makealta. Radiossa soi Boccherinin menuetti lintujen viserryksen lomassa. Mielessä ei sen suurempaa pulmaa, kuin pohdiskelut siitä, mihin tänään suuntaisi Vespallaan.

Maalla idyllisesti viinipeltojen keskellä asuminen tuotti aluksi vähän pulmaa, kun olimme ilman kulkuneuvoa julkisen liikenteen varassa (myöhemmin saimme skootterin käyttöömme). Lyhin reitti bussipysäkille kulki neljättä kilometriä liejuista kiemurtelevaa kinttupolkua pitkin korkealla viidakkomaisen kukkulan päällä. Polusta selvittyämme, oli käsillä pienehkö ongelma; unohdimme, että rakkaat italialaiset ystävämme siestailevat meidän päivän aktiivisimman ajan, eikä bussilippuja myydä ihan missä vain, eikä varsinkaan busseissa.

Eräässä kylässä kysyimme taas lipunmyyntipaikan sijaintia. Vanhempi naisihminen ei tainnut ymmärtää, sillä kysymystämme seurasi temperamentikas italiankielinen esitys siitä, miten kaamea myrskysade vei viime yönä ikkunalta kukkaruukut (samainen kova sade uiskenteli keittiöömme oven alta, sekä katon kautta sänkyni jalkopäähän). Naureskeltuamme aikamme tälle, me sissit päätimme näyttää, mistä meidät on tehty ja kävelimme keskellä kuuminta päivää kylästä toiseen, eikä ihan hitaasti käveltykään. Hymyilin hieman siestailijoille, kunnes toiseksi viimeisenä päivänä esitin taas sisukasta kuumasti porottavan auringon alla ilman päähinettä ja minuun iski jonkinmoinen lämpöhalvaus. Ylpeys käy lankeemukseen edellä ja niin edelleen. Siesta on ihan hyvä juttu! Lopulta emme matkustaneet kertaakaan paikallisbussilla, pääasiassa siksi, ettei mikään odottamistamme ilmaantunut paikalle. Juna sen sijaan oli luottamuksemme arvoinen ja kulki kutakuinkin yhtä varmasti kuin VR. Laivaliikenteen toimivuuteen olimme melko tyytyväisiä, sen minkä sitä testasimme, taksikyytiin myöskin. Omatoimireissumme pohjois-Italiaan ja asuminen vuokratalossa paikallisten keskellä oli fyysisesti vaativa ja työläs, mutta todella hieno ja ikimuistoinen matka kaikkine kokemuksineen. Italiaan palaamme varmasti!

Mapellon asemalla, siestalla olevan kahvilan takapihalla, oli ränsistynyt, karunkaunis pieni karppilampi puutarhan kätköissä. Sateen jälkeen ilma oli kostea ja kuuma, ja jokin paikan tunnelmassa lumosi minut niin, etten olisi halunnut junan tulevan ollenkaan.

Päivän paras hetki oli aina kuitenkin se, kun Vespa lähti kiipeämään päristen kukkulan rinnettä ylös "omaan kotiin", illan jo hämärtyessä. Kaskaat sirittivät äänekkäästi ja lepakot lentelivät yli ihan läheltä päätä, kuin haluten ajaa päiväeläjät sisätiloihin.